Elämä pausella

Kun elämä heittää eteen yllättäviä pysäyttäviä tilanteita, saa moni asia uuden merkityksen. Näin kävi minulle, kun kaaduin luistimilla ja molemmat ranteet murtuivat leikkauskuntoon. Yksi silmänräpäys ja kaikki pysähtyi. Elämä painoi pause-näppäintä muutamaksi viikoksi. Pikku hiljaa toipuen ja itseäni kuulostellen palailen nyt arkeen uusin käsin.

Tämä lähes 8 viikkoa on ollut hyvin kiinnostavaa aikaa. Vaikka aktiivinen toiminta jäi tauolle, on taustatasoilla tapahtunut sitäkin enemmän. Näitä ihmetyksiä, havaintoja ja oivalluksia jaan tässä kirjoituksessa. Olen ikään kuin ollut samaan aikaan sekä kokijana (mistä fyysinen kipu päivittäin muistuttaa), että tarkkailijana (mitä muuta mussa samaan aikaan tapahtuu).

Alusta lähtien suhtauduin tapahtumaan lähinnä uteliaana: Ai että tällaista tuotiin nyt eteen? Onpa mielenkiintoista! Siinä jään pinnalla maatessani kipu oli pökerryttävä, mutta jokin osa minussa onnistui näkemään tilanteen mahtavana omien opetusten koelaboratoriona. Jossain mielen syövereissä tein tietoisen valinnan olla jossittelematta tai syyttelemättä ja niiden sijaan vain hyväksyä tapahtunut: minkäs teet, tällaista voi sattua kelle vaan!

VAIHE I – 0-2 viikkoa
Leikkauksen jälkeen ekat kaksi viikkoa molemmat kädet kipsattuna olin passattava. pestävä ja puettava iso vauva. Avun vastaanottaminen ei ole ihan helppo asia tällaiselle omapäiselle ja -toimiselle tyypille. Vaan nyt ei ollut vaihtoehtoa. Oli pakko antautua autettavaksi. Reipas mieli ja huumori suojelivat taitavasti alkuajan; kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja tapahtui niin nopeasti. Jälkishokki iski vasta, kun kipsijakso oli lopuillaan. Vasta silloin mieli oli valmis ymmärtämään, mitä oikein oli tapahtunut.

VAIHE II – 2-6 viikkoa
Seuraava vaihe oli kipsien poiston jälkeinen 4 viikon jakso. Niistä kolme viikkoa tuntui, kuin mulla olisi ollut jonkun muun kädet. En tunnistanut niitä ollenkaan omakseni. Oli luotava suhde uusiutuneisiin käsiin ja se oli kieltämättä outo tunne. Harvoin aiemmin on tullut ajatelleeksi, miten työlästä voi arkisten askareiden hoitaminen olla. Ette usko, miten kovaa kaikki on kiinni: maitopurkit, vichypullot, purkkien kannet, ovien lukot, vesihanat… Ja miten painava on maljakko tai roskapöntön kansi. Tiedän sen nyt, kun lähes kaikki avattavat, käänettävät tai kierrettävät liikettä vaativa sattuu. Sain erinomaisen muistutuksen siitä, ettei mikään ole itsestäänselvää, ei niin mikään!

Koska minulle ihminen on keho-mieli-henki-kokonaisuus, olen kehon tuntemusten rinnalla seurannut uteliaana psyykkistä ja henkistä tapahtumaketjua. Mikä on kivun syvempi viesti? Mikä opetus tähän kaikkeen liittyy? Tätä olen paljon itseltäni kysellyt ja saanutkin vastauksia. Kirjaimellisesti kädet sidottuina minut näin saateltiin oman henkisen vankilani ytimeen, suurimman ja syvimmän haavan keskiöön.

Monien ehkä hyvää tarkoittava yritys asettaa minua tiettyyn ahtaaseen muottiin on monet kerrat törmännyt korostetun suuren oikeudenmukaisuuden ja vapauden tarpeeni kanssa. En ollut aiemmin tiedostanut, miten yllättävän moni asia on tiedostamattani ja työstämisestä huolimatta edelleen pitänyt kiinni kontrollissa. Jouduin nyt kohtaamaan syvällä pimennossa piileskelleitä varjopuoliani, näkymättömiä vangitsevia kahleita oikein huolella.

Monenmoisesta kontrollista vapautuminen vaati kolminkertaisen irtioton:
* ulkoa sisään: toisten minuun asettamasta kahlitsemisesta (mm. ehdollistettu rakkaus: jos olet, kuten haluamme, niin saat olla joukossamme)
* sisältä ulos: minun toisiin asettamasta kahlitsemisesta (mm. odotukset muita kohtaan)
* sisäisesti: itse itselleni asettamista kahleista (mm. vaatimukset itseä kohtaan)

 

VAIHE III – 6 viikkoa ->
Kolmas vaihe alkoi lopputarkastuksen (6 vkoa leikkauksesta) jälkeen. Toiveikkaana menin kuulemaan tuloksia, jotka tuottivat pettymyksen. Sinänsä kaikki oli hyvin: luutuminen alkanut ja käsien asento oikea. Takaisku oli, etten edelleenkään voi toimia täysipainoisesti. Teekupin sijaan saan jo nostaa maitopurkin verran, mutta en sen painavampaa. Tietokoneella oleminen onnistuu vain pienissä pätkissä. Ainakin kaksi viikkoa on syytä vielä lepäillä. Nyt on löydyttävä itsestä uusi tsemppausvaihde, joka kieltämättä ottaa koville. Tämä ei ollutkaan tässä. Kädet kyllä paranevat, mutta prosessi on hidas.

Siitä päästäänkin seuraavaan oppiläksyyn, joka on koko ajan ollut testissä eli kärsivällisyys. Ei ihan helppo rasti sekään. Olen nyt saanut pohtia kärsivällisyyttä ihan uudella tavalla ja ymmärtänyt, että pohjimmiltaan sen tehtävä on mitata luottamusta elämään. Kärsimättömyys on mielen tuotos: ikään kuin elämä olisi luvannut toimittaa jotain ja kun niin ei tapahdu, niin mieli kapinoi olemalla kärsimätön. Kuin mua olisi huijattu vaikka todellisuudessa nuo ”lupaukset” ovat mielen luomia harhoja. Mieli luo tuollaisia oletuksia ja odotuksia huomaamatta.

Kärsimättömyyden vastalääke on täysi antautuminen: tulee mitä tulee, kaikki otetaan vastaan. Hyväksyen, ilman kapinaa tai vastustusta.

Kuusi viikkoa + bonusviikot voi tuntua pitkältä ajalta malttaa olla paikallaan ns. tekemättä mitään. Toisaalta taas 2 kk elämästä ei loppujen lopuksi ole paljoakaan. Kaikki on suhteellista. Aika ei ole tullut pitkäksi, kun fokus on ollut paranemisessa – eikä paljon muuta olisi ehtinytkään. Kaikki arjen toimet käyvät hyvin hitaasti, harkituin liikkein, vahvasti kehossa läsnäollen. Yksinkertaisiin asioihin, kuten peseytymiseen ja pukemiseen menee yllättävän paljon aikaa :D. Hätiköimiseen ja virheliikkeisiin ei nyt ole varaa. Tämä kaikki on pistänyt ymmärtämään, miten hauras ja haavoittuva ihminen loppujen lopuksi on.

Summa summarum: tämäkin kipeä kokemus on ollut äärettömän antoisa, monella tasolla avaava, vapauttava, sekä itsen, kanssaihmisten, että elämän kunnioitusta lisäävä prosessi. Se on aivan varmasti alku jollekin uudelle, joka jää nähtäväksi. Yksin en mitenkään olisi pärjännyt! Kun tämän tyyppinen vastoinkäyminen koettelee, tarvitaan sekä käytännön apua arjessa, että henkistä tukea. Molemmat ovat yhtä tärkeitä. Samalla tämä yhteinen kokemus on tuonut uutta merkityksellisyyttä myös auttajille. Heitä kaikkia kiitän sydämestäni!

Tämä elämän korkeakoulun intensiivikurssi myös vahvisti sen, miten suunnattoman suuri lahja elämä on! Kaikilla mausteilla. Ja miten tavallainen arki on elämän juhlaa. Joten kiitos, kiitos ja kiitos!

————————————————————————————————————————————————————-

Blogin kirjoittaja Kaija Solana on inspiroiva muutosvalmentaja, puhuja ja kirjoittaja. Aito itsensä tunteminen ja itsensä johtaminen ovat Kaijalle sydämen asia. Aiheesta lisää ilmaisessa Sisäisen johtajuuden käsikirjassa: 5 Itsensä johtamisen askelta, sekä Sisäinen johtajuus -videosarjassa YouTubessa. 

Seuraa kanaviani ja ota yhteyttä, kun tahdot henkilökohtaista coachausta, sparrausta tiimillesi / yrityksellesi, puheenvuoron henkilöstö- tai asiakastilaisuuteen.