Kiirettä piisaa

Aika menee aatellessa, päivät päätä käännellessä. Aika on hauskoista sanonnoista päätellen ollut aina kiehtova ja puhutteleva aihe. Siihen liittyy monia osuvasti kuvaavia sanoituksia. Kiireestä kantapäähän -sanonnan kiire on entisaikoina tarkoittanut päälakea eli sanonta tarkoittaa päästä jalkoihin. Pää kolmantena jalkana kuvaa tilannetta, jossa on niin kiire, että lopulta kompuroidaan ja kumautetaan pää alustaan. Nurmeksessa on sanonta: Niin on kiire, ettei jouva päätään sammuttamaan. Juoksee kuin päätön kana kertoo järjettömästä säntäilystä sinne tänne. Ei tässä olla jäniksen selässä sen sijaan viestittää, ettei asialla ole kiire. Monilla on sata rautaa tulessa siitäkin huolimatta, ettei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi.

Eihän se ole, mutta silti kiire vain näyttää vahvistavan asemiaan. Se on kuin pyörä, joka vauhtiin päästyään kiihdyttää tahtiaan, eikä sitä pysäytä muu kuin törmäys tai muu äkkipysähdys. Johtuneeko ajan laadun muutoksesta, että tänä syksynä kiireisyys vaikuttaa täysin karanneen käsistä. Vaikka omakin kalenteri on ollut kiitettävän täynnä, niin silti seuraan ympäröivää kaaosta sivusta ihmetellen: MIHIN MEILLÄ ON NIIN KIIRE? Ihan oikeasti, mihin? Oletko koskaan pysähtynyt sitä miettimään?

On varkaita, joita laki ei rankaise ja jotka varastavat ihmiseltä kalleinta, mitä hänellä on: aikaa. – Napoleon

Kaksi kertaa vuodessa – ennen joulua ja kesälomia – toistuu panikointi, jolloin ”maailma pitää saada valmiiksi”. Valmiiksi mihin? Kuka niin sanoo? Kuka määrää kiireen tahdin, jonka vietäviksi suostumme? Jokaisella on kuitenkin päätösvalta omaan ajankäyttöönsä. Loppujen lopuksi, kun asiat oikeasti laitetaan tärkeysjärjestykseen, niin jos kyse ei ole ihmishengestä tai terveydestä, niin onko mikään muu kuitenkaan niin kriittistä ja kiireellistä? Priorisoinnissa on aina kyse myös arvoista: mikä oikeasti on tärkeää ja merkityksellistä? Ongelma onkin siinä, että vauhti monilla on niin kova, ettei siinä ehdi edes hetkeksi pysähtyä kyseenalaistamaan juoksun järkevyyttä tai järjettömyyttä.

Jokaiseen tekoon ja tekemättä jättämiseen liittyy valinta siitä, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. – Brian Tracy

Käytännössä tuo on näkynyt tänä syksynä poikkeuksellisen paljon kalenterin elävyytenä. Omassa työssä esimerkiksi valmennusajan sopiminen vie nykyään todella paljon aikaa, joka on pois muusta, tuottavammasta työstä. Kalenterikutsusta huolimatta Teams-tapaaminen ”unohtui”. On selvä, että aina voi tulla jotain akuuttia estettä ja aikataulut voivat muuttua lennossa. Siitäkin huolimatta olisi kohteliasta ilmoittaa muutoksesta edes tekstiviestillä ja näin välttää kaikista ikävin no-show-tilanne, jossa toinen osapuoli turhaan odottaa linjoilla saamatta kontaktiyrityksistä huolimatta vastausta. Kenelle tahansa voi käydä näin kerran tai pari, mutta on ihmisiä, joille tällainen toiminta on enemmän sääntö, kuin poikkeus. Se kyllä mielestäni kertoo enemmänkin huonosta käytöksestä ja välinpitämättömyydestä, kuin ajankäyttötiaidoista. Ikään kuin vain oma aika olisi arvokasta. Niinhän se ei todellakaan ole. Kyse harvoin on vain kahden ihmisen ajasta, vaan heijastusvaikutukset koskevat useita ihmisiä, sillä kiire kertautuu ja vaikuttaa dominoefektin lailla monien ihmisten aikatauluihin.

Toinen yleinen esimerkki on, että tulisi lähettää valmennussisältöehdotus tai tarjous tosi nopeasti, mieluiten heti. Kun näin tekee, saakin puolestaan vastausta odotella. Jotain oli tapahtunut, kokous siirtynyt tai päätöksiä ei sittenkään tehty niin nopeasti, kuin piti. Lopulta aikaa asian etenemiseen voi mennä viikkoja, joten alunperinkin hoppuilu oli aivan turhaa. Pääsääntöisesti trendi näyttää olevan se, ettei yksikään asia – ei edes yksinkertainen kyllä tai ei -vastauksen vaatima tiedustelu – hoidu yhdellä soitolla tai meilillä, vaan yhden asian loppuun viemiseen tai selvittämiseen tarvitaan useita yhteydenottoja. Väitän kyllä, että vallalla oleva toimintatapa itsessään ruokkii kiirettä ja turhaa työtä. On vaikea kuvitella, ketä tällainen palvelee.

Aika on lopulta jokaisen ihmisen ainut pääoma ja se asia, jota on vähiten varaa hukata tai hävittää.- Thomas Edison

Eniten ihmetyttää se, mitä meille kansana tapahtui? Suomalaiseen kansanluonteeseen on aina kuulunut luotettavuus ja täsmällisyys; pidetään, mitä luvataan ja asiat hoidetaan ajallaan. Jossain kohtaa ote vain lipesi ja ns. uusi normaali tapa toimia syntyi. Siitä se lähti leviämään ja tulokset näkyvät tässä. Tämä uusi tapa tuskin on kovin tuottavaa ja yhteiskuntaakaan palvelevaa. Mistä tällaiset yleisesti hyväksytyt tavat syntyvät niin, että yhtäkkiä siitä tulee uusi normaali? Kyse on ajankäyttötaitoja suuremmasta ongelmasta. Kyse on asenteesta ja arvostamisesta – itsensä ja toisten ihmisten. Lääke siihen on ensin pysähtyminen ja sen jälkeen kiiretavan kyseenalaistaminen: Mihin minulla on oikeasti kiire? Ja miksi? Totuudellinen vastaus löytyy selittelyjen takaa. Hyvä on myös kysyä, halunko jatkaa tällaista elämää? Jos en, niin mitä uudenlaisia valintoja tulee tehdä?

Yhtä lailla kuin kiireen normaali on itseluotu, niin voidaan itse luoda myös rauhan ja järkevän ajankäytön normaali. Sekin malli lähtee jokaisen omasta valinnasta ja päätöksestä.

—————————————————————————————————————————————————————————————————————

Blogin kirjoittaja Kaija Solana on itsensä johtamisen, humaanien työelämätaitojen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin coach ja valmentaja.  Teemoista lisää ilmaisessa Sisäisen johtajuuden käsikirjassa: 5 Itsensä johtamisen askelta, sekä Sisäinen johtajuus -videosarjassa YouTubessa   

Seuraa kanaviani ja ota yhteyttä, kun tahdot henkilökohtaista coachausta, sparrausta tiimillesi / yrityksellesi, puheenvuoron henkilöstö- tai asiakastilaisuuteen.