Kun ikävä yllättää
Isän kuolemasta on muutama kuukausi. On hämmentävää, kuinka surun aalto satunnaisesti tulee täysin ilmoittamatta ja imaisee hetkeksi mukaansa. Kuin tyhjästä nousee suunnaton ikävä. Tarve jutella ja halata. Isä, missä olet? Hän ei sitä kerro, hymyilee vain edessäni elävänä kuvana…
Viimeinen kohtaamisemme enteili tulevaa. Olimme jo hyvästit jättäneet ja olin jo lähtenyt poispäin kävelemään, kun ääni sisälläni sanoi: käänny takaisin. Näin tein. Palasin takaisin ja sanoin sanat, joita en montaa kertaa ollut isälleni sanonut: ”minä rakastan sinua, isä!” Kyyneleet valuivat hänen poskillaan hänen vastatessaan: ”niin minäkin sinua”. Halasin häntä lujasti ja sanoin, että kaikki on hyvin.
Kun lähdin uudelleen kävelemään pois, tiesin, että tapasimme viimeisen kerran. Kuinka tärkeää oli meille molemmille kuulla nuo sanat. Kuinka tärkeä oli tuo hetki, jonka varmaankin me molemmat jollain tasolla tunnistimme jäähyväisiksi. Vaikka suhteemme ei aina ole ollut helppo tai edes läheinen, tuntui tosi hyvältä erota sydän täynnä rakkautta.
Oman äidin tai isän kuolema on kova pala riippumatta siitä, millainen vanhempi hän on ollut.
Isäni kuoltua viisas ystäväni kysyi: mitä hautaat isäsi mukana? Se oli hieno kysymys, jota mietin pitkään.
Kun vasta isän hatajaispäivänä tajusin, mitä itsestäni lasken isäni hautaan ts. mistä häneen liityvästä päästän irti, oli se suuri helpotus. Kuin kunnioitus elämän kiertokululle, jonkinlainen loppuunsaattaminen. Kiitollisuus sille, mitä meistä kukakin on tullut tänne toisillemme opettamaan.
Kun joku suorassa sukulinjassa poistuu maan päältä, poistuu myös jokin osa itsessä. Koska kaikki tapahtuu täydellisellä ajoituksella, sen osan, mikä ikinä se kenelläkin on, kuuluukin siinä kohtaa poistua. Ja samalla tekee tilaa jollekin uudelle. Kuolema tekee nöyräksi elämän edessä ja muistuttaa ihmistä ainoasta todellisesta voimasta, rakkaudesta.
Surun kohtaaminen ja käsittely on hyvin yksilöllistä ja myös tilannekohtaista. Suru yleensä tulee menetyksen tunteesta. Kun suru tulee yllättäen, voi se olla shokki. Silti, vaikka esim. läheisen kuolemaan voi jollain lailla valmistautua, on suru kuitenkin läsnä, eikä siihen paljon valmistautuminen auta. Sillä, miten kukin surun käsittelee, ei ole väliä. Suru sattuu, mutta niin sen kuuluukin tehdä, joten sallittakoon sen tuntua, jottei suremattomat surut jää kehoa sairastuttamaan.
Kuolemasta puhuminen on meillä edelleen jonkinlainen tabu ja siksi käytetään paljon kiertoilmaisuja, vaikka kuolema on luonnollinen osa elämää. Eläminen tapahtuu syntymän ja kuoleman välissä. Itse asiassa meistä jokainen kuolee jollakin tasolla useita kertoja elämänsä aikana.
Sanotaan, että aikansa kutakin tai kaikelle on aikansa ja se on juuri sitä, että pitkin matkaa ihminen kuolee joillekin asioille, ihmisille tai tilanteille. Sellaisille, jotka eivät enää palvele tässä hetkessä. Kuolema on siirtymä, se on aina myös jonkin uuden alku. Jokin päättyy ja toinen alkaa. Elämän sykli, ikuisuuden kahdeksikko jatkaa kulkuaan.
Blogin kirjoittaja Kaija Solana on innostava henkinen valmentaja, puhuja ja kirjoittaja. Ota yhteyttä, kun tahdot henkilökohtaista coachausta, sparrausta tiimillesi / yrityksellesi, puheenvuoron asiakastilaisuuteen tai vaikkapa lisäenergiaa ja inspiraatiota Reikin muodossa.