Miehilläkin on lupa

Dokumenttien kärkikaartiin kuuluu vastikään näytetty ”The Work”, joka kosketti syvästi. Siinä Folsomin vaarallisten vankien seuraksi asteli joukko miehiä muurien ulkopuolelta. Neljän päivän terapian tarkoituksena oli auttaa näitä miehiä pääsemään käsiksi tunteisiinsa ja ilmaisemaan niitä. Suurin osa oli kovettanut itsensä tunteettomaksi ja luonut suojakseen sellaisen panssarin, että sen murtaminen oli työn takana.

Rankat kokemukset olivat muurautuneet kivikovan ulkokuoren sisälle, joillakin niin syvälle, että vasta viimeisenä päivänä he sallivat tunteidensa tulla läpi. Sitä mukaa, kun avautuminen eteni, näyttäytyi miehiä yhdistävä kaava: onneton isäsuhde. Lähes kaikki miehet olisivat halunneet kokea isänsä hyväksynnän, tulla nähdyksi ja kuulluksi hänen poikanaan. Kovimmat ja raa´immatkin vangit murtuivat pikku hiljaa ja lopulta huusivat, etteivät halua tehdä enää pahaa.

Ydintekijä kaikilla oli hyväksytyksi tuleminen. Ennen kaikkea heidän itsensä kautta. Kuten Tommy Hellsten jälkikeskustelussa sanoi, he vain janosivat päästä syliin. Isän syliin ja omaan syliinsä. Pikkupoika sisällä huusi huomiota: Kelpaanhan tällaisena? Tykkääthän musta? Arvostaisitko mua?

Kaikki nuo kysymykset, jotka esitetään muille, esitetäänkin oikeasti itselle. Yhteys sisäiseen lapseen syntyi viimeistään silloin, kun osallistujat omissa turvapaikoissaan kaikessa rauhassa kysyivät itseltään, mitä tuo pieni poika eniten tarvitsi? Vasta sitten sitkeimmilläkin vastustajilla muistui mieleen se, mitä kukin oli koko elämänsä tiedostamattaan etsinyt.

Sisäisen yhteyden liksäksi toinen merkittävä tekijä prosessissa oli kosketus. Kun joku hajoaa, niin muut kannattelevat: Me ollaan tässä. Me autetaan sua. Et ole yksin. Miehet tukivat vuoronperään toisiaan niin, ettei kellään ollut mahdollisuutta kaatua. Tai jos kaatuikin, nostettiin hänet yhdessä ylös. Oli kaunista katsoa, kun jokainen vuorollaan sai kokemuksen, miltä tuntuu olla turvassa ja kannateltuna.

Dokumentti näytti hienolla tavalla ihmisyyden ytimen: huolimatta erilaisista taustoista, kokemuksista, valinnoista ja ties mistä, meissä kaikissa asuu pieni lapsi, joka janoaa rakkautta, kunnes älyämme sitä itse itsellemme antaa. Kun henkiset arvet avautuivat ja miehet uskalsivat näyttää haavoittuvuutensa, se yhdisti. Enää ei ollut väliä, oliko joku murhaaja tai ei.

Kokemus inhimillisyydestä antoi myös kokemuksen ykseydestä:

Olemme kaikki vain ihmisiä ihmisten maailmassa. Erilaisia, mutta niin samanlaisia.