Olisiko meillä opittavaa?

Suomi on saanut paralympialaisissa jo vaikka kuinka monta mitalia. Eilisessä
haastattelussa keihäänheitossa hopeaa voittanut Marjaana Huovinen sanoi, että
ensimmäinen mitali oli se, kun hän päätti valita elämän halvaannuttavan
onnettomuuden jälkeen. Nyt hän sai toisen mitalin ja vielä lajista, mitä hän
harrasti terveenä ollessaan. Miten kauniisti sanottu.

Nämä upeat urheilijat edustavat sitä, mikä meiltä muilta tuntuu ajoittain
kadonneen: päättäväisyyttä, rohkeutta, hyvää itsetuntoa ja luottamusta.
He tietävät, että terveys tai elämä ei ole itsestäänselvyys. He tekevät lujasti
töitä tavoitteensa saavuttamiseksi ja iloitsevat aidosti menestyksestään.

Meillä näennäisesti terveillä on paljon opittavaa Leo-Pekka Tähdeltä,
Marjaanalta ja monilta muilta vammaisurheilijoilta. He edustavat
ominaisuuksia, mitä juuri tässä ajassa tarvitaan laajemminkin.
Terveenä on helppo elää harhaluulossa, että se on pysyvä olotila. Luullaan,
ettei minulle voi sattua mitään. Kaikkea pidetään niin itsestäänselvänä, eikä
kestetä pieniäkään vastoinkäymisiä. Vaaditaan ja odotetaan asioiden
tapahtuvan ilman ponnisteluja, ilmaiseksi. Mutta elämähän ei mene niin!

Miten hyvältä tuntuu tehdä työtä tavoitteensa tai unelmansa toteutumiseksi!
Mitali, palkankorotus tai jokin muu palkinto on toki mukava osoitus
maaliinpääsystä, mutta sen hohto kestää ikävä kyllä vain hetken. Todellinen
palkinto on itse matka kohti unelmaa – kaikkine mutkineen, epätoivon
hetkineen ja onnistumisen kokemuksineen. Perille pääseminen vaatii
vaivannäköä ja sitkeyttä ja juuri siinä on asian ydin!

Meillä on tässä upeita esikuvia työelämään ja elämään muutenkin.
Vamma voi olla hidaste mutta sen ei tartte olla este.
Jälleen kerran asenne ratkaisee.

Me itse luomme elämämme. Me määrittelemme, mitä on mielekkyys.
Sen jälkeen tarvitaan vain päätös ryhtyä toimeen.

Coachaus on  loistava työkalu selvittämään, mitä haluamme,
mitkä ovat arvomme, merkityksellisyytemme sekä miten tuota kohti mennään.
Kokeile itse, jos et usko 🙂