Onneksi tulevaisuutta ei tiedä!

Koulujen päättäjäispäivä muistuttaa joka kerta aina vain kauemmas jäävästä valkolakkipäivästä. On niin totta, että tuossa parinkymmenen vuoden kypsässä iässä luulee tietävänsä kaikesta kaiken. Ihan kiva kokemus, joka ei myöhemmin enää toistu. Onneksi tuon hetken harha on vain ohikiitävä totuus, joka paljastaa todelliset kasvonsa, kun elämä siitä vasta alkaa..

Jos 18-vuotiaalle minulle olisi kerrottu, millaista elämäni tulee olemaan, a) en taatusti olisi uskonut! b) olisin luultavasti panikoinut ja jättänyt paljon kokemuksia väliin c) olisin lannistunut siitä tietämättömyydestä ja haasteiden määrästä, että olisin kenties lyönyt jarrut pohjaan saman tien ja jättänyt elämänkoulun jatko-opinnot siihen. Onneksi en tiennyt.

Olen sittemmin näiden elämän opiskeluvuosien jälkeen tullut tulokseen, että mitä enemmän tietää (tai siis luulee tietävänsä), sitä vähemmän todellisuudessa tietää. Tietäminen on muuttunut tiedostavuudeksi; itsensä tuntemiseksi ja hyväksymiseksi, läsnäolevuudeksi, syvemmäksi ymmärrykseksi ja tietämättömyyden sietämiseksi. Mitä enemmän tiedostaa, sitä vähemmän tarvitsee tietää.

Ai miksi? Koska silloin elämä tapahtuu hetkessä eläen. Mielen haluaminen, hallinnantarve ja kontrollointi jää tarpeettomaksi. Kaikki turha putoaa pois. Tulee hetki, jolloin voi vapautuneena todeta: Mun ei tartte tietää! E.T.T. Ei tarvitse tietää. Helpotus ja huokaus.

Antaa elämän virtailla vaan. Ottaen vastaan, mitä tulee. Antautuen mahdollisuuksille ja tarttuen sellaiseen, mikä sopivammalta tuntuu.

Jos olisin tämän tiennyt jo 18-vuotiaana, olisi elämä ollut huomattavan paljon helpompaa! Vaan en tiennyt. Ei ollut aika. On pitänyt kulkea pitkä, mutta äärettömän mielenkiintoinen matka tähän asti, jotta nyt voin lempeästi katsoa kuvan kaunista nuorta naista. Sanoa hänelle: hyvä, ettet tiennyt! Hyvä, että otit selvää ja annoit elämän kuljettaa. Hyvä, että olit tuolloin juuri sellainen kuin olit. Ei enempää, eikä vähempää.

Jotta elämä voi tarjoilla parastaan, on uskallettava luopua paljosta. Päästää irti. Ymmärrettävä, että vastoinkäyminen on vain naamioitu tilaisuus ottaa opikseen ja kasvaa. Luottaa silloinkin, kun epätoivo iskee. Heittäytyä kuuntelemaan sydäntään silläkin uhalla, ettei se muita miellytä.

Loppujen lopuksi ei tarvitse tietää niin paljon. Riittää, että ELÄÄ!

Tämän päivän kaksikymppiset ovat viisaampia. Heidän ei ehkä tarvitse ihan niin paljon hakata päätä seinään, kuin meidän 30+v sitten valkolakkimme saaneiden. Yhteistä on kuitenkin se, että oppiminen ei lopu koskaan. Niin kauan kuin elämme, opiskelemme. Elämä pitää siitä huolen ilman, että meidän tarvitsee tietää.

______________________________________________________________________________________________

Blogin kirjoittaja Kaija Solana on innostava muutosvalmentaja, puhuja ja kirjoittaja. Ota yhteyttä, kun tahdot henkilökohtaista coachausta, sparrausta tiimillesi / yrityksellesi, puheenvuoron asiakastilaisuuteen tai vaikkapa lisäenergiaa ja inspiraatiota Reikin muodossa.