Puhumattomuuden kirous

Yksi ihminen sanoi minulle kerran: ”Kuule Kaija, kaikki eivät ole samanlaisia puhujia kuin sinä.” Totta, sen olen huomannut. Tämänkin henkilön tapa selvittää vaikeat asiat oli ylenpalttinen juominen puhumisen sijaan.  Jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan ja se on toki täysin sallittua.

Haluan kuitenkin nostaa puhumattomuuden esille, koska se aiheuttaa paljon väärinkäsityksiä ja tuskaa, eikä vähiten henkilölle itselleen. Aika monessa suvussa on vaiettuja salaisuuksia tai asioita, joista ei vain puhuta.  Vaikka nähdään ympärillä jopa törkeää käyttäytymistä tai epäoikeudenmukaista kohtelua, nostetaan vain kädet ilmaan ja sanotaan: en ota kantaa. Se, ettei puutu vääryyksiin, on nimenomaan kannanotto sen puolesta, että hyväksyy tällaisen toiminnan. Puhumattomuus on yksi vallankäytön väline, mutta se ei silti auta pääsemään pakoon vastuutaan.

Vaikka vaikenemisen sanotaankin olevan kultaa, asiat useimmiten selviävät puhumalla, erittäin harvoin vaikenemalla tai lakaisemalla maton alle. Miten voi kommunikoida, kun toinen osapuoli lyö luukut kiinni, eikä suostu keskustelemaan? Ei mitenkään. Asiahan ei katoa mihinkään, vaan jää ilmaan leijumaan vastauksia huutavina kysymysmerkkeinä, ihmetyksenä ja hämmennyksenä. Kaikki keskeneräinen vie aina voimia ja energiaa ja siksi se tulisi tavalla tai toisella saattaa loppuun asti.

Ihmiset käsittelevät vaikeita asioita eri tavalla. Tai voi olla, että asia ei edes ole vaikea, mutta siitä tulee sellainen, kun kieltäydytään kommunikoimasta. Tällaisessa tilanteessa toinen osapuoli sulkee solmun sisäänsä suostumatta kohtaamaan asiaa ja toinen käsittelee sen jotenkin muuten, parhaaksi katsomallaan tavalla. Vaikka sattuu, haavoittumisen uhallakin myös ikävät asiat ja tunteet kannattaisi hyväksyä. Vain hyväksymisen kautta tapahtuu irti päästäminen, joka vapauttaa ja tekee tilaa aidoille kohtaamisille. Totuudellisuus on lahja, jossa osapuolet saavat mahdollisuuden eheytyä.

Mitä enemmän noita käsittelemättömiä solmuja sisälleen kerää, on selvää, että ennen pitkää ne alkavat oireilla. Kukaan ei kestä sisäistä solmumöykkyä loputtomasti. Keho on viisas ja se kyllä antaa merkkejä pitkin matkaa, mutta jos emme niitä huomioi, niin ilmaantuu muita oireita.  Pahimmillaan sisäiset möykyt kasaantuvat ja muotoutuvat aikaa myöten fyysisiksi sairauksiksi.

Siksi onkin paikallaan kysyä, mikä on puhumattomuuden todellinen hinta? Onko umpimielinen puhumattomuus todellakin terveyden ja ehkä myös läheisten ihmisten menetyksen arvoista? Kuka tahansa voi koska tahansa lopettaa kenties sukupolvia jatkuneen hiljaisuuden.  Vuoropuhelua ei välttämättä synny, mutta ainakin yksi ihminen vapautuu negatiivisuuden kierteestä.  Puhumattomuudesta voi poisoppia vain opettelemalla puhumaan.