Riittäisikö riittävän hyvin?

Nyt kun taas palataan lomilta töihin, onkin hyvä hetki tarkistaa itseltään, miltä tuntuisi tehdä työtä ilman suorittamisen pakkoa. Voisinko välttää kiiretaudin sillä, etten vaadikaan itseltäni täydellisyyttä? Riittäisikö vähän vähemmän? Mikä on riittävän hyvin ja riittäisikö se?

Tässä täydellisyyden maailmassa ei juuri epätäydellisyyttä hyväksytä. Se aiheuttaa paineita monille ja jos siihen vielä lisätään omat enkilökohtaiset vaatimukset itseä kohtaan, niin sitten ollaankin syvällä suorittamisen suossa. Mikään ei tunnu riittävän ja sen seurauksena ajasta on krooninen pula. Samalla sekoittuvat helposti keskenään ulkoiset vaatimukset ja itse luodut sisäiset pakot. Loppujen lopuksi ei enää tiedetä, mikä on oikeasti tärkeää. Pahimmillaan koko elämä, ei vain työ, on jatkuvaa suorittamista. Tällöin ihminen unohtaa itsensä ja elää elämänsä sumuisessa syöksykierteessä.

Suorittaminen liittyy itseluottamukseen siten, että se tuo näennäisen tunteen hallitsemisesta. Kun elämä on riittävän ohjelmoitua ja aikataulutettua, voi tuntea itsensä arvokkaaksi. Moni kokee, että elämä on hallinnassa vain, kun kalenteri on täynnä ja tietää tasan, mitä seuraavat viikot tai jopa kuukaudet elämässään tekee. Joillekin tuo lisää turvallisuudentunnetta se, kun pitää itsensä jatkuvassa tekemisen touhussa, eikä vahingossakaan jätä ”tehotonta” luppoaikaa. Todellisuudessa ihminen ei tuolloin hallitse omaa elämäänsä vaan päinvastoin: kalenteri ja omat vaatimukset pyörittävät elämää miten tahtovat ja pahimmillaan saavat ihmisen luulemaan, ettei hän voi tehdä asialle mitään.

”Mun on ihan pakko tehdä sitä” tai ”Mun täytyy mennä sinne”. Kuulostaako tutulta? Pakko, täytyy ja kiire ovat suorittajan perussanastoa. Tuon kaiken voi ja sitä kannattaakin kyseenalaistaa: Ihanko totta? Täytyykö todella? Kuka pakottaa? Mitä tapahtuisi, jos jättäisit menemättä tai tekemättä? Monet pakoistamme ovat itse luotuja. Myös käyttämillämme sanoilla on uskomaton vaikutus, sillä ne ruokkivat olotilaamme. Mikä sana voisi olla vaihtoehtona esim. pakolle, joka aikaa myöten alkaa ahdistaa? On ihan eri asia haluta tehdä jotain kuin pakko tehdä jotain. Kivoistakin asioista tulee pakkoa silloin, kun tekemistä on liikaa. Vaikka kuinka haluaisi, kaikkea ei vain ehdi tehdä. On tehtävä valintoja itseään kuunnellen.

Onhan se hienoa ajatella olevansa niin kaikkivoipainen ja tärkeä, että maailma romahtaisi ilman meidän jokaista panostamme. Ikävä kyllä tämäkään harha ei ole totta. Vaatii uskallusta pysähtyä ja rehellisesti kysyä itseltämme, mikä pakottaa suorittamaan? Ehkä haemme suorittamalla hyväksyntää itseltämme tai muilta? Ehkä emme riitä itsellemme ja siksi yritämme jatkuvalla tekemisellä todistella jotain? Tai muuten vain pakenemme jotain itsessämme? Jos, niin mitä? Kun uskaltaudumme pysähtyä tarkastelemaan suorittamisen todellista syytä, voi sitä kautta helpommin löytyä oma merkityksellisyys jostain muusta. Pakotettu suorittaminen ei pitkän päälle palvele ketään.

Jos odotamme täydellisyyttä, ennen kuin esim. aloitamme uutta tehtävää, voimme joutua odottamaan aika pitkään. Jostain pitää kuitenkin aloittaa. Aloittamista helpottaa se, että pudottaa rimaa alemmas. Luo ikään kuin minimitavoitteet, joita sitten voi halutessaan kasvattaa pala kerrallaan. Näin luomme armollisuutta itseemme ja ympärillemme. Mitä jos opettelisimme sanomaan, että tämä on riittävän hyvin! Vähempikin riittää, kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Riittävän hyvin on useimmiten riittävästi.

Yksi elämän paradokseja on, että kun päästää irti ulkoisesta hallinnan tarpeestaan ja suostuu siihen, että asiat ovat riittävän hyvin, se yllättäen lisääkin sisäistä hallinnan tunnetta! Elämään tulee enemmän aikaa ja tilaa sekä tunne, että todellakin voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä.

Kaipaatko sinä sparrausta esim. suorituskeskeisyyteen tai ajankäytön järkeistämiseen? Coachauksen avulla elämään tulee lisää riittävyyden tunnetta.