Suvaitsevaisuus koetuksella
On taas se aika vuodesta, jolloin yleisönosastot täyttyvät keskustelusta tienkäyttöoikeuksista. Tuntuu aika käsittämättömältä, etteivät autoilijat, pyöräilijät ja kävelijät näytä mahtuvan samaan liikenteeseen. Jostain syystä liikenteestä on tullut paikka, jossa piilevät aggressiot päästetään valtoimenaan näkyväksi. Piittaamattomuus on yksi monista muuttuneista asenteista / arvoista, joka on salakavalasti hiipinyt ikään kuin yleisesti hyväksyttäväksi tavaksi. Miten ihmeessä näin pääsi käymään?
Autokoulu olisi mielestäni jo ajat sitten pitänyt muuttaa liikennekouluksi. Siellä opetettaisiin autolla ajon lisäksi muitakin liikennerooleja ja asennekasvatusta. Se yksin ei riitä. Hengenvaarallinen ”minä ensin muista viis” –asenne leviää kulovalkean tavoin omalla esimerkillä. Jos omat vanhemmatkaan eivät välitä, niin miten lapsi voisi osata?
Usein ainoastaan omakohtainen kokemus auttaa ymmärtämään muita paremmin. Ehkä suvaitsevaisuus kävelijöitä kohtaan kasvaa, kun saa itse kokea, miltä tuntuu, kun suojatiellä pysähtyneen auton takaa kiitääkin toinen ajoneuvo viereistä kaistaa ohi hihansuuta hipaisten? Tai itsekin pyörällä silloin tällöin liikkuva autoilija saattaa helpommin väistellä vesilätäköitä, kun on oma kokemus kuraveden roiskumisesta päälle. Toisaalta ilman heijastinta liikkuvat kävelijät alkavat ehkä arvostaa välinettä, kun joutuvat itse ratin takana toteamaan, kuinka huonosti tummat vaatteet erottuvat marraskuun pimeydessä. Palkkiona muiden huomioon ottamisesta liikenteessä on hengen tai terveyden säilymisen lisäksi hyvä mieli!
Noin yleisesti ottaen suvaitsevaisuus on siitä joustava laji, että silloin, kun muut sopivat omaan maailmankuvaamme, ollaan hyvinkin suvaitsevaisia. Jos joku uskaltaa tehdä valtavirrasta poikkeavia ratkaisuja, on eri kulttuurista tai muuten vain erilainen, loppuu suvaitsevaisuus hyvin äkkiä. Ihmettelen usein, miten on mahdollista, että samaan aikaan, kun maailma on myös virtuaalisesti avoimempi kuin koskaan ja ihmiset matkustelevat paljon, niin näkökulma sen kuin kaventuu. Eikö matkailu enää avarrakaan maailmaa? Eikö netissä olevan kaiken mahdollisen tiedon saatavuus laajennakaan näkökulmaa?
Kuten niin monia muitakin taitoja, voi suvaitsevaisuuttakin oppia vain harjoittelemalla: Miltä minusta tuntuisi tuossa tilanteessa? Suvaitsevaisuus on empatiaa, joustavuutta, erilaisuuden hyväksymistä sekä ennen kaikkea toisten kunnioittamista. Oma kokemus tai edes yritys kuvitella tilanne toisen näkökulmasta auttaa laajentamaan omaa ymmärrystä. Yksi hyvä keino lisätä sitä on puhuminen: kysy ja kuuntele aidosti toista ihmistä. Ole kiinnostunut hänen maailmastaan ja anna toiselle edes mahdollisuus. Silloin on myös itsellä tilaisuus oppia jotain uutta tai ei ainakaan ole niin kova tarve tuomita toisia heidän valinnoistaan.
Suvaitsevaisuudelle on käyttöä kaikkialla ja työelämässäkin tarve sille tuntuu vain kasvavan. Kuinka avarakatseisia me loppujen lopuksi olemmekaan? Suvaitsevaisuus, kuten kaikki muukin lähtee aina itsestä! Jos uskaltaa olla raadollisen rehellinen itselleen ja hyväksyä itsensä niin hyvässä kuin pahassa, on suvaitsevaisuudelle hyvä perusta luotuna. Emme me loppujen lopuksi ole niin kovin erilaisia! Kuulumme kaikki samaan ihmisperheeseen ja olemme sidoksissa toinen toisiimme. Halusimme tai emme.
Lohdullista on, että kesälomakauden häämöttäessä suvaitsevaisuuskin lisääntyy: rentoutuneena ja levänneenä on huomattavan paljon helpompi olla suvaitsevainen kuin kiireessä ja stressissä. Haluatko testata itseäsi? Mitä, jos tänä keväänä avartaisitkin näkökulmaa vaikkapa kokeilemalla jotain uutta, itsellesi epätyypillistä liikkumistapaa? Ihmettele ja huomaa, miten erilaiselta maailma näyttäytyy uudesta vinkkelistä katsottuna. Leppoisaa kevättä liikut sitten jalan, pyörällä, rullaluistimilla, potkulaudalla, autolla, veneellä, millä tahansa 🙂