Vahinko ei tule kello kaulassa..

Eipä tule, ei. Sen sain kokea viime viikolla, kun kesken Hesarin hakumatkan huomasin lentäväni ilmavassa kaaressa pyörän selästä. Ilman ennakkovaroituksia, ilman mitään. Tarkoitus oli väistää hiekkatiellä edessä olevia kuoppia, mutta hetkellinen virhearviointi sai kääntämään pyörän liian aikaisin. Se oli niitä hetkiä, jolloin näkee kaiken kuin hidastetussa filmissä ja tajuaa vain, että mitään ei ole enää tehtävissä. Niinpä sukelsin rajulla voimalla ojan reunaan rintakehä edellä. Tälli oli kova ja kun sain naaman nostettua hiekasta, näin sentin päässä olevan nokkospuskan ja tunsin viiltävän kivun oikeassa rinnassa ja kyljessä. Siinäkin tilassa ensimmäinen huoli oli se,  onko silmälasit vielä ehjänä.. Vasemman käden kaksi sormea oli tunnottomat ja osoittivat saman tien turpoamisen ja värinvaihtamisen merkkejä. Hetken kesti, ennen kuin kykenin sieltä itseni ylös kampeamaan. Pyörän satula oli vääntynyt, muuten pyörä oli talutuskelpoinen.

Hoipertelin loppumatkan mökille ja tarkistin muut tuhot kropassa. Polvinaarmuja lukuun ottamatta muuta fyysistä vammaa ei näyttänyt olevan. Mitään ei ollut poikki, kolmen kylkiluun rustot vain olivat saaneet ruhjeita. Yllättäen henkinen vamma olikin rankempi. Ensinnäkin olin jonkinasteisessa shokissa. Jokainen hengitys sattui ja sormet jatkoivat turpoamistaan. Siinä olotilaa kuulostellessa ja ihmetellessä ehti monenlaista ajatusta ja tunnetta käydä mielessä. Hetkeksi taannuin jonnekin pikkulapsen tasolle itseäni säälitellen ja toivoen, että kuten lapsena, niin olisipa äiti nytkin paikalla puhaltamassa kipeää polvea. Sitten nousi kiitollisuus siitä, että ei käynyt pahemmin ja että on saanut olla niin terve tähän asti. Siinä samassa tuli pelkoa sairastumisesta, yksin jäämisestä ja ties mistä. Mieli pomppi sinne tänne ja sitä oli vaikea siinä tilassa kesyttää. Kun keho siirtyi laakista hitaalle vaihteelle, eikä mitään isompaa liikettä pysty vähään aikaan tekemään, ehti tässä ajassa käydä monenlaista muutakin läpi.

Koska uskon siihen, ettei sattumia ole, tiesin tämänkin pysähdyksen tulleen ihan syystä. Vaikka kuinka asioita alitajunnassa tiedostaisi tai olisi niitä jo käynyt jollain lailla läpi, niin joskus tarvitaan pysäyttäviä kokemuksia niiden loppuunsaattamiseksi. Silloin elämä ravistelee millä keinoin hyvänsä ja huutaa isoin kirjaimin: HERÄÄ PAHVI! Jos on liian pitkään vaikkapa siirtänyt päätöstä, joka on syytä tehdä tai on jostain syystä väistellyt sydämensä sanomaa, niin elämä heittää kovat kehiin. Tässäkin tapauksessa tajusin kyllä heti, miksi minut piti näin rajusti pysäyttää. Kehon hiljaiselosta huolimatta siirtämiäni asioita alkoi nyt tapahtua ja vauhdilla. Vaikka kaikki pysähtyi hetkeksi, niin siitä tilasta lähtikin liikkeelle monta päätöstä ja lupaa odottanutta tapahtumaa.

Vieläkin toipilaana ja vähän hämmentyneenä kaikesta kirjoittelen tätä blogia vihreän voiman ympäröimänä mökkiterassilla, aistit selkeästi terävöityneenä ja tosi herkkänä omille tunteille sekä elämän hienosäädöille. Kuten syyskuussa ilmestyvässä kirjassani: Elämän virrassa – Miten pysyt linjassa muutosten kanssa? mainitsen, niin mitä tahansa voi koska tahansa tapahtua kenelle tahansa! Ainoa turvallisuuden takuu on luottamus. Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa ja aina on mahdollisuus oppia. Elämä on loputon mysteeri ja arvoituksellinen palapeli, jota pääsee yllättävillä hetkillä ja tavoilla kokoamaan. Kiitos siitä!