Vaietut salaisuudet näkyviksi
Ihmisiä menneisyydestä on yllättäen pitkän tauon jälkeen ilmestynyt uudelleen elämään. Ei ole sattumaa, että lyhyessä ajassa on useampikin ystävä vuosikymmenten takaa ottanut yhteyttä. Vuosien taukoon ei välttämättä ole ollut muuta syytä, kuin että elämä on vain ajeluttanut eri teitä ja yhteydenpito on jäänyt. Koska kaikki liittyy kaikkeen, ovatkin nuo yhteydenotot näyttäytyneet kaikuina menneisyydestä, joilla on syvempikin merkitys.
Paitsi, että nuo ihmiset ovat tuoneet tullessaan muiston ajanjaksosta, jolloin olimme paljon tekemisissä, ovat he nostaneet näkyväksi sen, kuka ja millainen ihminen olin tuossa kohtaa elämää. Sitä, mitä elämässä oli tuossa kohtaa meneillään. Heidän kauttaan olen muistanut itsessäni sellaisia unohtuneita vahvuuksiani, joita käytin 10 tai 20 vuotta sitten, mutta jotka ovat jostain syystä jääneet taka-alalle. Kiitos näiden tärkeiden peilien, muistan nyt, että minussahan on tuokin piirre olemassa! Olen sen vain unohtanut ja nyt se on aika jälleen aktivoida.
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten tässä nopeasti etenevässä syklisessä ajassa jo moneen kertaan käsiteltyjä asioita tulee uudelleen näkyväksi. Unohdettuja tai piilossa olleita asioita paljastuu ja uusia, aiempaa syvempiä tasoja näyttäytyy tarkasteltavaksemme. Samat teemat toistuvat yhä uudelleen, kunnes niistä on opit ammennettu ja sisäistetty niin, ettei niihin enää tarvitse palata. Jokainen kerroksen kuoriutuminen tekee tilaa uudelle ja mahdollistaa kulkemisen eteenpäin, sekä kasvun sisään- ja ylöspäin.
Kun tämän lintukotomaan turvallisuus on nyt uudelleentarkastelun suurennuslasin alla, nostaa se kollektiivisen pelon ohella pintaan taustalla vaikuttavia näkymättömiä dynamiikoita ja käsittelemättömiä traumoja. Vaikeat vaiheet Suomen lähihistoriassa, kuten kansalaissota ja maailmansodat elävät meissä edelleen monin tavoin. Se, mitä isoisämme ja -äitimme joutuivat omassa ajassaan kokemaan, eviätkä saanut tai voineet niistä puhua, heräävät nyt meissä uudella syvyydellä henkiin.
Miten paljon vaiettuja salaisuuksia me sisällämme kannammekaan. Vanhemmat, isovanhemmat tai kauempaa suvussa kulkeneet käsittelemättömät asiat heijastuvat meissä. Jos me emme niitä käsittele, siirtyvät ne jälleen ns. taakkasiirtyminä eteenpäin seuraaville sukupolville. Esimerkiksi se, että joku perheessä tai suvussa on suljettu ulkopuolelle tai hänestä ei puhuta, vaikuttaa se elävissä ja tulevissa sukupolvissa tiedostamattomana suruna, häpeänä tai syyllisyytenä. Kipuna, joka tuntuu, mutta jolle ei ole näkyvää selitystä; ei tiedä, mistä se tulee.
Kun asioista ei uskalleta rehellisesti puhua, ne lähtevät elämään omaa elämäänsä ja käsikirjoittavat tarinaa, jonka vaikutukset voivat olla yllättäviä, jopa tuhoisia. Näillä tarinoilla selitämme itsellemme valheellisia totuuksia tai käytämme niitä tiedostaen tai tiedostamatta tekosyinä erilaisiin valintoihin. Usein niihin liittyy jonkinlainen itsensä vierestä kulkeminen: totuudellisuuden väistelyä tai kyvyttömyyttä ottaa vastuu omasta osuudesta.
Yksi vaiettu salaisuus omassa perheessä on ollut se, että isän isä oli puoliksi romani. Vaikka asiaa ei koskaan ääneen tunnustettu tai siitä ei ylipäätään puhuttu, se ei poistanut silminnähtävää tosiasiaa. Herkkänä lapsena tiesin jo hyvin pienenä, että näin oli. Pappa oli tummaakin tummempi komea mies, kuin aikansa filmitähti. Aivan eri sorttia, kuin vaaleat sisaruksensa. Huomasin myös aiheen herkkyyden, sillä aina, kun ympäristössä näkyi romaniheimon jäseniä tai heistä tuli puhetta, mummoni jäykistyi. Ilmapiiri muuttui ja puheenaihe vaihtui nopeasti.
Tämä nimenomainen salaisuus ei ehkä ole varsinaista traumaa jättänyt, mutta pitkälle juontavat jälkensä kylläkin. Jollain tasolla tunsin papan surun siitä, ettei hänellä ollut lupa olla täydesti se, kuka hän oikeasti oli. Että hänen piti kieltää tärkeä osa itsestään. Meillä oli papan kanssa erityinen sielujen yhteys ja tunsin olevani hänen kanssaan samaa heimoa. Uskon, että hän tiesi, että minä tiesin, vaikkei siitä koskaan puhuttu. Tuota sisäistä surua olen jollain lailla kantanut sisälläni. Ja ne monet tilanteet, joissa on ollut tunne, etten kelpaa tai riitä sellaisena, kuin olen, ovatkin heijastumia jostain paljon syvemmästä, kuin voisi kuvitella.
Historian näkymättömät langat ohjailevat ihmisiä jopa kuuden sukupolven takaa. Niiden pitkät varjot levittäytyvät sisä- ja ulkopuolellemme jättäen jälkensä arjessa. Totuus kirpaisee aina ja siksi kai ihminen mieluummin sulkisi siltä silmänsä. Hetkellisesti on paljon helpompaa olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kuin kukaan ei huomaisi mitään, mutta se tuo vain väliaikaisen helpotuksen.
Nyt olemme ihmiskuntana sellaisessa kohtaa, ettemme enää voi väistellä. Nyt on aika vapauttaa näitä näkymättömiä, mutta silti tuntuvia ja arjessa heijastuvia taakkoja isosti. Elämme aikaa, jossa salaisuudet paljastuvat.
Pakeneminen tai kieltäminen ei auta. Yli tai ali meneminen ei ole ratkaisu. Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto: kulkea totuutta kohti, kohdata kipeäkin asia, mennä siitä läpi ja hyväksyä.
Palkintona siitä totuudellisuudesta on vapaus – se, mitä me pohjimmiltaan etsimme. Vaikka ympäröivä sotaisa maailma haastaa vapautta, se siten myös kutsuu meitä tekemään työ itsemme kanssa: vapauttamaan itsemme turhista taakoista ja salaisuuksista. Vapaus on ihmisen luonto. Se on jo meissä ja se vain odottaa tulevansa löydetyksi.
————————————————————————————————————————
Blogin kirjoittaja Kaija Solana on inspiroiva muutosvalmentaja, puhuja ja kirjoittaja. Aito itsensä tunteminen ja itsensä johtaminen ovat Kaijalle sydämen asia. Aiheesta lisää ilmaisessa Sisäisen johtajuuden käsikirjassa: 5 Itsensä johtamisen askelta, sekä Sisäinen johtajuus -videosarjassa YouTubessa
Seuraa kanaviani ja ota yhteyttä, kun tahdot henkilökohtaista coachausta, sparrausta tiimillesi / yrityksellesi, puheenvuoron henkilöstö- tai asiakastilaisuuteen.
